Novelli 4

Kaksi miestä

Syyskuussa tuuli ja sade tuivertavat. Ihmiset vaeltavat ihmeissään. Pieni hämyinen baari laitakaupungilla odottaa kulkijaa. Hermanni istuu hiljaa yksin pöydässään ja alitajuisesti janoaa seuraa. Mies tilaa toisen tuopin – seuraan pyytää toinen samanmoinen, mutta vanhempi. Hän istuu pöydän vastakkaiselle puolelle, esittäytyy Pauliksi ja alkaa kertoa illastaan. – Vaimo jätti ja elo potkii päähän. Molemmat liitot ovat päättyneet onnettomasti. Juttelu jatkuu luontevasti, miehet juovat muutaman tuopin lisää.

– Tarjoatko vielä yhden, kysyy vanhempi ja ahavoituneempi.

– Toki tarjoan, ehkäpä sitä sen verran taskun pohjalta löytyy, toteaa siloposkisempi.

– Olen kiertänyt kaikki mantereet ja veet, vanhempi toteaa. – Kaipuuni kohteista tärkein on Bermudan kolmio. Siellä elin viisi vuotta melkein kuninkaana. Kolme naista, iso talo kuin linna ja merenrantaveranta edistivät eloa. Nyt eivät rahat riitä enää edes tuoppiin keskikaljaa.

– Älä huoli, itse voitin toissa viikolla lotossa, joten tarjoan mielelläni, nuorempi huudahtaa. – Rikas en toki liene, mutta janoon ei meidän tarvitse kuolla. Kahdeksannen tuopin jälkeen miesten polut eroavat ja he vain örähtävät vaisun tervehdyksen.

Hermanni käy jo viidettäkymmenettä ja asuu yksin nuhjuisessa lähiöyksiössä. Hänen elämänpolkunsa on kiertänyt pientä kehää; mieli kuitenkin kaipaisi jotain enemmän. Pauli puolestaan on paljon kokeneempi ja maailmaa monelta eri kantilta nähnyt. Ikää hänelle on siunaantunut melkein 70 vuotta – olemuksen puolesta häntä voisi kuitenkin luulla viisikymppiseksi.

Päivät kuluvat ja syksy etenee vääjäämättömästi. Sade ja synkkyys vaihtavat paikkaa. Hermanni istuu tutun baarin nurkkapöydässä pohtien katoavaa elämäänsä. – Tahtoisin nähdä maailmaa ja ehkäpä Bermuda tarjoaisi vastauksia kaipuuseeni. Hän päättää voittojensa rippeillä matkustaa maailman. Melko kokematonna hän empii, miten edetä – kunpa tuon kokeneemman, Paulin, vielä kerran tapaisin.

Pauli istuu olohuoneessaan ja juo kylmää ginilonkeroa. Kolmeen viikkoon hän ei ole ulkomaailmaan uskaltautunut ja pikku hiljaa erakoituminen uhkaa. – Olen jo kaiken nähnyt ja kokenut, hän mietti mielessään. – Raha ei käsissäni ole koskaan pysynyt ja siten onnenavaimia ei ole sitä kautta löytynyt. Painan pääni tyynyyn ja nukun uneen – Bermudaan.

– Ensi viikolla lähden Bermudaan, Hermanni pohtii. Juotuaan melkein viikon yhtä mittaa rahat ovat huvenneet ja mieli on kovin hauras. Hän päättää käydä kantabaarissa neuvoa kysymässä. Nuhjuinen, aikaa nähnyt tuulipuku yllään hän saapuu tuttuun paikkaansa. Tietäen, että elämällä ei liene hälle kumma kyllä enää ihmeitä tarjota, hän istuu aloilleen. ”B” lukee loosinsa yläpuolella. – A:sta ö:hön, elämä kulkenee vääjäämättömästi, hän tuumaa. Kolmannen ison tuopin jälkeen hän on jo melkein perillä. – Bermuda, sitä elämäni pelastus tarvitsee.

Kumma enne, vai mikä lie vie Paulia eteenpäin. Mielessään hänellä on yhä voimistuvasti matkan kutsu – melkein kuin seireenien huuto. – Rahat kun löytäisi, niin mikään tuskin elontiälläni parempaa tarjota voisi, kuin kaihoisan muistoni uusinta – Bermuda.

Tarjoilija kantaa kuudetta tuoppia pöytään. – Kohta lienee kotiin lähdön aika, Hermanni miettii. Mietteet ovat hällä jo liiankin syvällisiä, eikä seuraa niiden jakamiseen tunnu tästä paikasta löytyvän. Elämän polut ovat aika ajoin liiankin kimurantteja ja maalia ei meinaa näkyä usvan takaa laisinkaan. Toisinaan kohtalo, tai mikä lie puuttuu peliin. Ottaa ohjat kenties kokonaan käsiinsä ja vie mennessään. Näin kai alitajuntaisesti toivoo Hermannikin mielessään.

Pauli huojuu puolitoreissaan baariin – sisälle kuin hauki kaislikkoon. Ei niin sujuvasti, vaan kuin vahingossa pöytään hämyiseen. Pöydässänsä jo toinen samanmoinen istuu mietteissään; Pauli havahtuu Hermannin nähdessään. Jo lähes ystävykset melkein ilostuvat toisensa nähdessään.

Raha ei liene este ystävyydelle. Pöytään kannetaan tuoppi jos toinenkin ja puheen sorina tiivistyy. Miehet päättävät lopulta – Bermudaan, sinne meidän mielemme siintää.

Elämä ei usein, eikä nytkään ole kovin suoraviivaista ja selkeää. Raha ei vain yksinkertaisesti riitä edes ravintolaskuun. Paulin kuusi ja lisänumero -lottovoitto on jo aikaa sitten vyörynyt alas nielusta. Puilla paljain miehet joutuvat nöyrtymään ulos sateeseen.

– Mikä muuten on sukunimesi? Hermanni, kuin tunnelmaa keventäen kysyy Paulilta.

– Janatuinen, Pauli vastaa. – Entäs omasi? hän kysyy, tuskin edes aidosti kiinnostuen.

– Janatuinen, Hermanni vastaa ihmeissään. Miehet vaikenevat ja katoavat synkkenevään syksy-yöhön.