Novelli 4

Kaksi miestä

Syyskuussa tuuli ja sade tuivertavat. Ihmiset vaeltavat ihmeissään. Pieni hämyinen baari laitakaupungilla odottaa kulkijaa. Hermanni istuu hiljaa yksin pöydässään ja alitajuisesti janoaa seuraa. Mies tilaa toisen tuopin – seuraan pyytää toinen samanmoinen, mutta vanhempi. Hän istuu pöydän vastakkaiselle puolelle, esittäytyy Pauliksi ja alkaa kertoa illastaan. – Vaimo jätti ja elo potkii päähän. Molemmat liitot ovat päättyneet onnettomasti. Juttelu jatkuu luontevasti, miehet juovat muutaman tuopin lisää.

– Tarjoatko vielä yhden, kysyy vanhempi ja ahavoituneempi.

– Toki tarjoan, ehkäpä sitä sen verran taskun pohjalta löytyy, toteaa siloposkisempi.

– Olen kiertänyt kaikki mantereet ja veet, vanhempi toteaa. – Kaipuuni kohteista tärkein on Bermudan kolmio. Siellä elin viisi vuotta melkein kuninkaana. Kolme naista, iso talo kuin linna ja merenrantaveranta edistivät eloa. Nyt eivät rahat riitä enää edes tuoppiin keskikaljaa.

– Älä huoli, itse voitin toissa viikolla lotossa, joten tarjoan mielelläni, nuorempi huudahtaa. – Rikas en toki liene, mutta janoon ei meidän tarvitse kuolla. Kahdeksannen tuopin jälkeen miesten polut eroavat ja he vain örähtävät vaisun tervehdyksen.

Hermanni käy jo viidettäkymmenettä ja asuu yksin nuhjuisessa lähiöyksiössä. Hänen elämänpolkunsa on kiertänyt pientä kehää; mieli kuitenkin kaipaisi jotain enemmän. Pauli puolestaan on paljon kokeneempi ja maailmaa monelta eri kantilta nähnyt. Ikää hänelle on siunaantunut melkein 70 vuotta – olemuksen puolesta häntä voisi kuitenkin luulla viisikymppiseksi.

Päivät kuluvat ja syksy etenee vääjäämättömästi. Sade ja synkkyys vaihtavat paikkaa. Hermanni istuu tutun baarin nurkkapöydässä pohtien katoavaa elämäänsä. – Tahtoisin nähdä maailmaa ja ehkäpä Bermuda tarjoaisi vastauksia kaipuuseeni. Hän päättää voittojensa rippeillä matkustaa maailman. Melko kokematonna hän empii, miten edetä – kunpa tuon kokeneemman, Paulin, vielä kerran tapaisin.

Pauli istuu olohuoneessaan ja juo kylmää ginilonkeroa. Kolmeen viikkoon hän ei ole ulkomaailmaan uskaltautunut ja pikku hiljaa erakoituminen uhkaa. – Olen jo kaiken nähnyt ja kokenut, hän mietti mielessään. – Raha ei käsissäni ole koskaan pysynyt ja siten onnenavaimia ei ole sitä kautta löytynyt. Painan pääni tyynyyn ja nukun uneen – Bermudaan.

– Ensi viikolla lähden Bermudaan, Hermanni pohtii. Juotuaan melkein viikon yhtä mittaa rahat ovat huvenneet ja mieli on kovin hauras. Hän päättää käydä kantabaarissa neuvoa kysymässä. Nuhjuinen, aikaa nähnyt tuulipuku yllään hän saapuu tuttuun paikkaansa. Tietäen, että elämällä ei liene hälle kumma kyllä enää ihmeitä tarjota, hän istuu aloilleen. ”B” lukee loosinsa yläpuolella. – A:sta ö:hön, elämä kulkenee vääjäämättömästi, hän tuumaa. Kolmannen ison tuopin jälkeen hän on jo melkein perillä. – Bermuda, sitä elämäni pelastus tarvitsee.

Kumma enne, vai mikä lie vie Paulia eteenpäin. Mielessään hänellä on yhä voimistuvasti matkan kutsu – melkein kuin seireenien huuto. – Rahat kun löytäisi, niin mikään tuskin elontiälläni parempaa tarjota voisi, kuin kaihoisan muistoni uusinta – Bermuda.

Tarjoilija kantaa kuudetta tuoppia pöytään. – Kohta lienee kotiin lähdön aika, Hermanni miettii. Mietteet ovat hällä jo liiankin syvällisiä, eikä seuraa niiden jakamiseen tunnu tästä paikasta löytyvän. Elämän polut ovat aika ajoin liiankin kimurantteja ja maalia ei meinaa näkyä usvan takaa laisinkaan. Toisinaan kohtalo, tai mikä lie puuttuu peliin. Ottaa ohjat kenties kokonaan käsiinsä ja vie mennessään. Näin kai alitajuntaisesti toivoo Hermannikin mielessään.

Pauli huojuu puolitoreissaan baariin – sisälle kuin hauki kaislikkoon. Ei niin sujuvasti, vaan kuin vahingossa pöytään hämyiseen. Pöydässänsä jo toinen samanmoinen istuu mietteissään; Pauli havahtuu Hermannin nähdessään. Jo lähes ystävykset melkein ilostuvat toisensa nähdessään.

Raha ei liene este ystävyydelle. Pöytään kannetaan tuoppi jos toinenkin ja puheen sorina tiivistyy. Miehet päättävät lopulta – Bermudaan, sinne meidän mielemme siintää.

Elämä ei usein, eikä nytkään ole kovin suoraviivaista ja selkeää. Raha ei vain yksinkertaisesti riitä edes ravintolaskuun. Paulin kuusi ja lisänumero -lottovoitto on jo aikaa sitten vyörynyt alas nielusta. Puilla paljain miehet joutuvat nöyrtymään ulos sateeseen.

– Mikä muuten on sukunimesi? Hermanni, kuin tunnelmaa keventäen kysyy Paulilta.

– Janatuinen, Pauli vastaa. – Entäs omasi? hän kysyy, tuskin edes aidosti kiinnostuen.

– Janatuinen, Hermanni vastaa ihmeissään. Miehet vaikenevat ja katoavat synkkenevään syksy-yöhön.

Novelli 3

PARAS

Helli oli aina ollut tunnollinen työntekijä. Jo pienestä pitäen hän oli oppinut raatamaan elantonsa eteen. Ei siis ihme, että aikuisenakin häntä tunnollisempaa tekijää sai hakea. Päivät kuluivat toinen toisensa perään ja Hellin tahti tuntui vaan kiihtyvän.

Aamuisin Helli hoiti kiireellisiä sähköposteja ja reagoi jokaisen viestin sisältöön kuin sätkynukke. Samalla hän puhui puhelimessa kollegojensa ja asiakkaiden kanssa, mitä kummallisimmista asioista. Helli oli uraputkessa kohti taivasta. Taivasta kohti hyvinkin – kenenkään terveys ei tulisi kestämään eläkeikään moista painetta. Tätä tosiseikkaa ei Helli tietenkään pystynyt tai ehtinyt kiireidensä keskellä tajuta. Mitä hyötyä tajuamisesta olisi ollutkaan, sillä Helli oli nyt elämänsä parhaassa vedossa. Todellisuudessa hän näytti päivä päivältä yhä riutuneemmalta.

Iltaisin Helli vielä siivosi hampurilaisbaarissa lisätienestiä saadakseen. Lisäksi hän kävi kolmena iltana viikossa vanhan sairaan äitinsä luona pesemässä ja syöttämässä tämän. Helli oli siis esimerkillinen yhteiskunnan tukipylväs.

Helli sai ylennyksen yksikönpäälliköksi. Hän oli siis vakuuttanut konsernin johdon tunnollisuudellaan ja taidoillaan. Helli työskenteli yhä pidempiä päiviä. Hän oli hyvä henkilöjohtaja, joka oli aina alaistensa käytettävissä. Johdolta saamansa tehtävät hän teki tunnollisesti ja pilkuntarkasti. Mutta jatkuva puun ja kuoren välissä olo musersi Helliä. Hän ei kuitenkaan tästä piitannut, vaan keksi yhä tehokkaampia tapoja tehdä yhä enemmän.

Lopputulos moisesta suorittamisesta oli enemmän kuin arvattavissa. Kaikki tapahtui kuitenkin hyvin erikoisella tavalla. Helli oli normaalin kiivastahtisen työpäivän jälkeen matkalla kotiin, kun taivas romahti. Hellin huomasi sukkahousuissaan silmäpaon. Hän katsoi autohallin kattoa – taivastaan. Hän tunsi sen romahtavan päälleen. Hellin silmissä sumeni.

Helli kärsi vakavasta loppuun palamisesta. Hän joutui vasten tahtoaan työkyvyttömyyseläkkeelle. Hän oli suorittamisensa suorittanut. Nyt oli aikaa olla jouten.

Kymmenien vuosien henkisesti kuormittava työ oli vammauttanut Hellin pysyvästi. Hän alkoi laatia joutilaisuusstrategiaa. Missiota. Visiota. Tuloskorttia. Tiukkaa kvartaaliohjausta. Tulospalkkiokriteerejä. Seurantajärjestelmiä.

Helli päätti tulla maailman parhaaksi joutilaaksi. Hän paneutui kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin joutilaisuusopuksiin. Hän oli nousevalla uralla kohti joutilaisuuden huippua.

Hän oli parhaimmillaan viikkoja tekemättä yhtään mitään. Ravintonsa Helli sai sängyn viereen ripustetusta tippapullosta. Virtsaamisen hoiti katetri ja ulostamisen tehokkaat lääkkeet. Hellillä oli yllään erikoisvalmisteiset vaippahousut.

Seurantakäyrät näyttivät erinomaista kehitystä. Helli oli kovaa vauhtia ylittämässä tavoitteensa. Tästä innostuneena hän vain lisäsi tekemättömyyttään.

Lopulta Hellin psyyke ei enää kestänyt ylenmääräistä alikierroksilla oloa. Hän menehtyi, ei loppuun palamiseen, vaan patoutuneeseen tekemisen tarpeeseen.

Novelli 2

Marja-aronia

Syys saapuu, suvi on jo kaukana takana. Mies, tuo äijä mielestään, ei tahdo marjoja poimia. Vaimo vaatii marjametsään raatamaan. Mies keksii mitä ihmeellisempiä selityksiä, jotta lähteä moiseen ei tarvitsisi. Kerran kuitenkin yhteisellä kävelyretkellä vaimo näyttää pensaan tuon autuaan – marja-aronian. Mies kummastelee pensasta ennestään tuntematonta. Kumman kauniilta ja meheviltä näyttävät tuon pensaan marjat. Vaimo kertoo marjojen terveellisyydestä ja flavonoideista sun muista käsittämättömistä seikoista. Autuain asia on kuitenkin vielä kertomatta – näistä marjoista voi tehdä mitä parhainta kotiviiniä. Mies innostuu vaivihkaa ja kerää samantien kuusi kiloa moisia ihmeihanuuksia. Vaimo ihmettelee miehen intoa marjojen poimintaan.

- Terveellisiähän nämä ovat syysflunssaa vastaan, mies virkkaa.

Kotia päästyään mies alkaa touhuilemaan. Vaimon ihmetys lisääntyy entisestään. Liekö mies lopullisesti menettänyt ison pyörän hallinnan?

- Perkailen tässä vain marjoja talven varalle, mies virkkaa.

- Mitä kummaa nämä ämpärit ja lukemattomat sokeripaketit liittyvät marjojen säilömiseen? vaimo kummastelee.

- Säilön meille marjoja talven varalle, mies tuhahtaa.

Vaimo painuu makuulle päätään pyöritellen ja mies jää vielä touhuilemaan iltaan hämärtyvään. Päivät kuluvat toisensa perään ja syksy synkkeneepi. Arjen aherrus vie vaimon voimat ja hän ei enää edes muista marja-aronioita. Mies sen sijaan edelleen ahkeroi marjojen parissa, tietäen talven lähestyvän.

Kunnes lokakuun myöhäisenä iltana vaimo muistaa yhdessä poimitut marja-aroniat.

- Saitkos ne marjat säilöttyä talven varalle? vaimo kysyy.

- Eukkoseni, etkö luota vanhaan äijääsi, mies ärähtää.

Vaimo toteaa parhaaksi unohtaa koko jutun ja painua tapansa mukaan petiin hiljaa nukkumaan.

Mies touhuilee jälleen yksin marja-aronioidensa parissa kummaa intoa hehkuen. Ensilumi sataa maahan synkkään syksyiseen.

Hän miettii mielessään, mitä tehdä piristäkseen tuota impeä entistä.

- Armaani, auttaisivatko marja-aronioiden flavonoidit sinut pois tuosta kaameasta masennuksesta, mies ehdottaa.

- Sinä ja sinun marja-aroniasi! Et varmaan saanut niistä edes kunnon hilloa keitettyä, vaimo huudahtaa.

Mies on tyyni, kuten aina ja poistuu kellarille. Kestää tovin ja mies palaa kammariin kahden pullon kera.

- Mitäs kummaa tämä on? Alatko minua mehulla juottamaan? vaimo kysyy.

Mies kaataa vaimolle lasillisen.

- Maistapas tätä, josko elosi selkiintyisi, mies toteaa.

Vaimo ottaa kelpo siemauksen.

- Tämähän maistuu jumalaisen hyvältä, vaimo suorastaan huudahtaa.

- Tämä on minun marja-aroniasäilykkeeni talven varalle, mies vastaa.

Novelli 1

Taksimatka

Keskikesän yötön yö oli pisimmillään. Sulkavalla Saimaan rannoilla Etelä-Savon sydämessä yön hiljaisuuden rikkoi ainoastaan taksista kantautuva dieselmoottorin raksutus. Pertti oli ensimmäistä kesäänsä ”tolppa-apinana”. Pertti oli kasvoiltaan siloposkinen, noin 170 senttiä pitkä ja hivenen pyylevä. Päällään hänellä oli harmaa kokopuku ja mustat kiiltonahkakengät. Pertin koko olemus oli hyvin huoliteltu, jopa ylihuoliteltu. Kauluspaidan hihansuut olivat hivenen rispaantuneet.

Ainakin homma oli täysin erilaista mihin hän oli aiemmin tottunut. Pertti oli viettänyt yli 10 vuotta muukalaislegioonassa. Tyynen rauhallisesti hän odotti hiljaisen rannan tuntumassa yöllistä asiakasta kyydittäväksi vielä tuntemattomaan kohteeseen. Aika kului ja kului, vain auringon kajo tuntui pysyvän ennallaan. Pertti päätti polttaa vielä yhden Camelin – kahdeksannen. Taksin mittari näytti odotusmaksuna 148 euroa, joten ainakin taloudellisesti odottaminen kannatti. Edellyttäen, että asiakas lopulta ilmestyisi paikalle. Samassa takaovi avautui ja hihattomaan t-paitaan ja uimashortseihin pukeutunut, jo hivenen harmaantunut herrasmies astui kyytiin ja sanoi: ”Terve”.

- Hyvää iltaa, Pertti vastasi ja tumppasi samalla savukkeensa.

- Minne päin ajetaan? Pertti kysyi. - Helsinkiin, herrasmies vastasi.

- Pitkä matka, kai voin luottaa maksukykyynne? Pertti kysyi.

- Ilman muuta. Koskaan en ole jättänyt maksamatta, kuljetettava sanoi ja näytti paksua lompakkoaan.

Matka alkoi hiljaisuuden vallitessa. Pertillä oli kuitenkin pakottava tarve kertoa tarinaansa yhä uudelleen ja uudelleen. Tämäkään kuljetus ei tehnyt poikkeusta.

- Maailmassa on aivan liian paljon julmuutta ja väkivaltaa, Pertti aloitti. - Oli yli 10 vuotta mitä erikoisimmissa ja vaarallisimmissa maankolkissa. Kaikesta huolimatta en kuitenkaan koskaan joutunut tappamaan ketään.

- Et joutunut tappamaan ketään? herrasmies ihmetteli. Hän kiinnostui Pertin tarinasta.

- Toden totta, selvisin tiukimmistakin tilanteista systeemiälykkyyden eli maalaisjärjen ja tunneälyn avulla.

- Kuulostaa todella kiinnostavalta. Voitko kertoa tarkemmin? asiakas kysäisi. Häntä alkoi entistä enemmän kiinnostamaan tuo Pertin tapa toimia sodan melskeissä. Olisikohan siitä peräti uudeksi keinoksi puolustushallinnon käyttöön aseellisten selkkausten välttämiseksi ja hallitsemiseksi?

- Tohtiihan tuota kysyä, Pertti vastasi. - Tärkeintä on vilpitön ennakkoluulottomuus kaikkea ja kaikkia kohtaan. Tärkeää on kyky asettua tilanneherkästi toisen asemaan ja toimia sen mukaan.

- Kuinka en ole aiemmin tuota hoksannut? Kyyditettävä kummasteli.

- Itsestäänselvät asiat ovat usein niitä vaikeimpia huomata, Pertti jatkoi.

Tämän jälkeen matkantekijät vaikenivat ja vain tuulen suhina taksin ikkunoissa oli ainoa äänilähde.

Kumman nuorelta ja hyvin säilyneeltä tuo kuljettaja kyllä näyttää niin pitkään ja kovissa paikoissa mukana olleena, suunnilleen samanikäiseltä kuin 20 vuotta sitten veneonnettomuudessa kadonnut poikani, kyyditettävä aprikoi.

-Mitäs sanot, jos palataankin takaisinpäin ja mennään saunomaan Juvalle kotipaikalleni?

-Juvalle? Siellähän minunkin kotini aikoinaan oli, puolustusvoimain komentaja vastasi ihmeissään.